PSYENCE täyttää tänään kolmekymmentä vuotta. Mittaan nuo vuodet kahden hide-kuvan välissä.
Ensimmäisessä hän on elossa, enkä tiedä hänen nimeään.
- helmikuuta 1997 hide esitti kappaleen “Hi-Ho” NHK:n POP JAM -ohjelmassa. Katsoin lähetystä Ranskassa JSTV-kanavalta, jonka signaali oli usein salattu. Sinä päivänä kuva oli kirkas. Ruudulle ilmestyi pinkkitukkainen mies epätodennäköisessä asussa tanssijoiden ympäröimänä, mukanaan kappale, joka tuntui kutsuneen rockmusiikin juhliin.
En tuntenut hideä enkä X JAPANia. En tiennyt, että hänen vieressään soittava kitaristi oli PATA. En tiennyt mitään visual keistä, yhtyeen historiasta tai hiden paikasta siinä.
Tiesin vain, että halusin kuulla kappaleen uudelleen.
Toisessa kuvassa, yksitoista vuotta myöhemmin, tiedän tarkalleen kuka hide on. Olen Tokyo Domella ranskalaisten toimittajien ryhmän kanssa X JAPANin paluukonserteissa. Elävä mies, jonka televisiosignaali oli kerran kuljettanut Ranskaan, ilmestyy nyt lavalle hologrammina.
Noiden kahden ruudun välissä tapahtui paljon. Suuri osa siitä alkoi PSYENCEstä.
Kuusitoista raitaa, ei suoraa linjaa
Albumi oli julkaistu 2. syyskuuta 1996. “Hi-Ho” seurasi 18. joulukuuta kaksois-A-puolena kappaleen “GOOD-BYE” kanssa. POP JAM -esiintymisen aikaan promootio teki yhä tehtävänsä. Se löysi Ranskasta jonkun, joka ei tiennyt odottavansa tulevansa löydetyksi.
“Hi-Ho”sta tuli yksi elämäni hymneistä. PSYENCEstä yksi suosikkialbumeistani.
Sen kutsuminen alternative rockiksi ei ole väärin. Virhe on kuvitella, että se selittäisi mitään.
Nimikappale alkaa svengaavilla puhaltimilla, jossain yökerho-orkesterin ja vakoiluelokuvan soundtrackin välissä. Sitten levy alkaa vetää eri suuntiin. “DAMAGE” murskaa kitarat, ohjelmoidun rytmin ja vääristetyn äänen samaan koneistoon. “BACTERIA” on tarkoituksella vihamielinen; heti sen jälkeen “GOOD-BYE” paljastaa melodian, jonka nimi sai painon, jota kukaan ei olisi voinut ennakoida hiden kuoltua 2. toukokuuta 1998.
Se riittää surua yhteen lauseeseen. PSYENCE on aivan liian elävä käsiteltäväksi muistokirjoituksena.
“LASSIE” säilyttää demon likaisen väljyyden, koska kiillottaminen olisi vienyt siltä tarkoituksen. “Hi-Ho” pomppii perkussioiden ja yhteislaulun varassa. “MISERYn” remix avaa ovet popille pyytämättä rockilta lupaa. Lyhyet instrumentaalitkin merkitsevät. Ne muuttavat ilman ennen kuin hide muuttaa sääntöjä taas.
Albumi ei kuulosta muusikolta, joka sovittaa eri asuja peilin edessä. hide sitoutuu jokaiseen ideaan niin kauan kuin se kestää. Puhaltimien pitää svengata. Melun pitää sattua. Kertosäkeen pitää saada kasvaa valtavaksi. Huono maku on tervetullutta silloin, kun hyvä maku olisi tylsää.
Kuusitoista raitaa. Hieman yli tunti. Ei suoraa linjaa.
Silti PSYENCE ei koskaan kuulosta kasvottomalta. hide kuuluu jokaisessa muutoksessa: fraseerauksessa, kitaransoitossa, huumorissa ja siinä nautinnossa, jolla hän työntää kappaleen yhden askeleen pidemmälle kuin järkevä pysähtymiskohta olisi ollut.
Vapauden taustalla oleva koneisto
I.N.A. auttoi hideä rakentamaan koneiston, jota tuo vapaus tarvitsi. Ihmisten soittamat suoritukset äänitettiin, leikattiin osiin ja rakennettiin uudelleen digitaalisesti, jolloin elävät instrumentit ja ohjelmointi saattoivat elää rinnakkain ilman että kumpikaan esitti olevansa toinen. hide kuvasi menetelmää yksinkertaisesti: mahdollisimman pieni tiimi, mahdollisimman lyhyt aika ja mahdollisimman suuri tiheys.
Tiheys kuuluu, mutta albumi harvoin tuntuu oman kunnianhimonsa painamalta. Se voi olla aggressiivinen, typerä, melodinen tai teatraalinen ilman että sen täytyy ilmoittaa suunnanmuutoksesta joka kerta.
PSYENCE nousi Oriconin albumilistan ykköseksi. Tämä ei ollut X JAPANin taakse piilotettu yksityinen laboratorio. Yleisö seurasi mukana.
Kolmekymmentä vuotta myöhemmin albumi vastustaa yhä hiden yksinkertaistettua kuvaa, jota Japanin ulkopuolella toisinaan esitetään. X JAPAN on olennainen. visual kei on olennainen. Kumpikaan ei selitä, miksi nimikappaleessa on puhaltimia, miksi “BACTERIAa” seuraa “GOOD-BYE” tai miksi “Hi-Ho” saa huoneen tuntumaan täynnä olevalta ennen kuin kukaan on edes tullut sisään.
Kuuntele koko albumi. Törmäykset ovat koko asia.
JSTV:stä Tokyo Domelle
Minä kuuntelin. Sitten lähdin etsimään loput.
hide johdatti minut X JAPANiin ja siitä paljon syvemmälle japanilaiseen musiikkiin. Kiinnostus ei jäänyt yksityiseksi levyjen ja televisiomuistojen kokoelmaksi. Siitä tuli JaME. Vuosia myöhemmin siitä tuli J-POP streaming.
En voi todistaa, miltä elämäni olisi näyttänyt, jos JSTV:n signaali olisi ollut salattu sinä päivänä. Ehkä joku toinen artisti olisi avannut toisen oven. Tiedän vain, että hide oli siellä ensimmäisenä, tai tarpeeksi lähellä sitä, eikä JaME olisi todennäköisesti koskaan saanut samaa muotoa ilman häntä. J-POP streaming vielä vähemmän.
JaME on myös syy siihen, miksi tarina lopulta poistui televisioruudultani.
Tapasin YOSHIKIn Los Angelesissa ja toin hänet sitten Japan Expoon vuonna 2007. Seuraavana vuonna työskentelin X JAPANin kanssa ja saatoin ranskalaisten toimittajien delegaation heidän paluukonsertteihinsa Tokyo Domelle.
Ja siellä oli hide. Ei backstage-tiloissa. Ei niiden joukossa, joita pystyin tapaamaan. Valona, joka heijastettiin areenaan, joka oli tarpeeksi suuri pitämään sisällään poissaolon.
Vuonna 2009 työskentelin PATAn ja Ra:INin kanssa J.E. Live Housessa. Kitaristi, jota en ollut tunnistanut hiden viereltä POP JAMissa, seisoi nyt edessäni.
Nuo kohtaamiset eivät koskaan korvanneet sitä, etten tavannut hideä. En ajatellut niitä niin. YOSHIKI oli YOSHIKI. PATA oli PATA. Oli työtä tehtävänä, keskusteluja käytävänä, tapahtuma järjestettävänä.
Toinen merkitys tuli vasta myöhemmin.
Olisin halunnut kertoa heille, että heidän ystävänsä oli ollut minulle tärkeä. Että hän oli yksi niistä artisteista, joiden vuoksi japanilainen musiikki tuntui maailmalta, jota minun oli pakko tutkia. Että jos seisoin heidän edessään ja työskentelin heidän kanssaan, hänellä oli osuutensa siihen.
En ymmärtänyt sitä silloin tarpeeksi selvästi.
PSYENCE on kolmekymmentä vuotta vanha. “Hi-Ho” ei ole koskaan jättänyt minua. Ja toivon yhä, että olisin voinut kiittää hideä.