20. syyskuuta 1976 アリス (Alice) julkaisi yhdeksäntenä singlenään kappaleen 遠くで汽笛を聞きながら (Tōku de Kiteki o Kikinagara). Se nousi Oricon-listalla sijalle 51.
Kun Alicen Spotify-katalogi tarkistettiin elokuun 2026 lopulla, sama äänite oli kerännyt 9,45 miljoonaa kuuntelua. Se oli hieman edellä yhtyeen listaykköstä チャンピオン (Champion), jolla oli 9,31 miljoonaa kuuntelua.
Spotify ei voi kirjoittaa uudelleen viittäkymmentä vuotta japanilaisen musiikin historiaa. Sen yleisö on tämän päivän yleisöä, katalogi on vajaa ja luvut muuttuvat jatkuvasti. Vertailu herättää silti hyödyllisen kysymyksen: miten Top 50:n ulkopuolelle jääneestä singlestä tuli yhden 1970-luvun lopun suurimmista japanilaisista yhtyeistä kuunnelluin äänite?
Kyse ei ollut dramaattisesta uudelleenlöydöstä. Alice ei yksinkertaisesti koskaan antanut kappaleen kadota.
Tämän tarinan Alice
Monelle Japanin ulkopuoliselle kuulijalle “Alice” ei tarkoita ketään tiettyä — tai se tarkoittaa liian montaa artistia yhtä aikaa. Tässä tapauksessa Alice oli japanilainen trio: Shinji Tanimura ja Takao Horiuchi lauloivat ja soittivat kitaraa, Tōru Yazawa soitti rumpuja ja lyömäsoittimia.
Paikkansa japanilaisessa musiikissa he ansaitsivat lavalla. Yhtyeen virallinen historia kirjaa vuodelle 1974 peräti 303 esiintymistä aikana, jolloin uuvuttava kiertäminen teki heille yhä enemmän kuin levymyynti. Vuonna 1978 heistä tuli ensimmäinen japanilainen yhtye, joka esiintyi kolmena päivänä Nippon Budokanissa. Siihen mennessä Alice oli lähellä kaupallisesti menestyneen “new music” -liikkeen ydintä. Liike oli kasvanut folk-skenestä mutta tavoitti paljon laajemman pop-yleisön.
Kappaleet kuten Fuyu no Inazuma, Johnny no Komoriuta, Shūshifu ja Champion tekivät heistä listojen vakionimiä. Heidän mittakaavaansa Japanissa ei silti pidä sekoittaa kansainväliseen tunnettuuteen: Alice ei koskaan saavuttanut ulkomailla myöhempien japanilaisten rock- ja popartistien kaltaista asemaa.
Tōku de Kiteki o Kikinagara ilmestyi ennen yhtyeen suurinta kaupallista menestyskautta. Se julkaistiin ensin ALICE V -albumilla heinäkuussa 1976 ja singlenä kaksi kuukautta myöhemmin. Tanimura kirjoitti sanat; Horiuchi sävelsi musiikin ja lauloi pääosuuden. Sija 51 ei nostanut Alicea aivan kärkeen. Kappaleen paino syntyi siitä, mitä tapahtui myöhemmin.
Vihellys ei tarjoa pakotietä
Nimi tarkoittaa “Kuunnellen junan vihellystä kaukaa”. Japaninkielisiä sanoja ymmärtämättömälle kuulijalle juuri tuo etäisyys on avain kappaleeseen.
Puhuja on tullut jätetyksi. Hän jää kaupunkiin, jossa hänen omasta mielestään mitään hyvää ei ole tapahtunut. Juna kuuluu jossain hänen lähiympäristönsä ulkopuolella, mutta hän ei nouse siihen. Viimeisessä säkeistössä ei odota matka.
Hän yrittää löytää tavan elää niin, ettei kipu muutu kaunaksi. Hän kohtaa mieluummin oman tyhjyytensä kuin käyttää elämänsä lähteneen naisen vihaamiseen. Lopussa hän sitoo itsensä kahteen yksinkertaiseen velvollisuuteen: puhua rehellisesti ja olla pettämättä muita ihmisiä.
Kappale ei koskaan väitä, että tällainen päätös korjaisi mitään. Horiuchin käheässä laulussa kuuluu väsymys ennen kuin se muuttuu päättäväisyydeksi. Kertosäe avautuu ulospäin, mutta mies jää täsmälleen siihen, mistä kappale hänet löysi. Vihellys riittää vihjaamaan, että toisenlainen elämä on olemassa. Sen kuuleminen ei tee siitä saavutettavaa.
Tämä antaa levylle erilaisen voiman kuin Championille. Siinä tappio tapahtuu kirkkaissa valoissa, yleisön edessä, nyrkkeilijän uran lopussa. Tōku de Kiteki o Kikinagara käsittelee niitä tunteja, jolloin kukaan ei ole taputtanut eikä mikään ole ratkennut. Aihe voi olla pienempi. Harvinaisempi se tuskin on.
Kappale, jota Alice kantoi mukanaan
Singlen ei tarvinnut palata listoille muuttaakseen asemaansa. Alice vei sen uransa vaiheesta seuraavaan.
Se ilmestyi vuoden 1977 livealbumilla Endless Road ja pysyi ohjelmistossa yhtyeen vuoden 1978 Budokan-konserteissa. Näistä esiintymisistä koottu Eikō e no Dasshutsu: Budokan Live oli listaykkösenä seitsemän viikkoa peräkkäin ja sai Japan Record Awardsissa parhaan albumin palkinnon. Alice esitti kappaleen uudelleen vuoden 1979 tärkeällä liveäänitteellään sekä vuoden 1981 jäähyväiskonserttien yhteydessä. Tätä polkua voi yhä seurata Polystarin livealbumiarkistosta.
Sen säilyminen oli siis tietoista. Alice asetti vaatimattomasti myyneen vuoden 1976 singlen yhä uudelleen niiden kappaleiden joukkoon, joista yleisö oli tehnyt hittejä. Jokainen esitys löyhensi yhteyttä kappaleen arvon ja alkuperäisen listasijoituksen välillä.
Tanimura alkoi lopulta esitellä kappaletta konserteissa Alicen “ikuisena tunnuskappaleena”, kertoo pitkäaikainen kuulija Toshiyuki Kitatsuji CBC:n artikkelissa. Kuvaus käy järkeen. Yhtye rakensi yleisönsä uuvuttavina kiertuevuosina paljon ennen suurimpia saleja ja listaykkösiä. Kappale omanarvontunnon säilyttämisestä paikassa, joka ei ole juuri antanut mitään, saattoi puhua tuon historian puolesta sitä uudelleen kertomatta.
Vuonna 2016 Universal Music Japan käytti nimeä kokoelmalle *Alice the Best: Tōku de Kiteki o Kikinagara*. Neljäkymmentä vuotta julkaisunsa jälkeen entisestä sijan 51 singlestä oli tullut sopiva nimi yhtyeen tarinalle.
Se ei tee kappaleesta automaattisesti koko japanilaisen populaarimusiikin standardia. Kyse on täsmällisemmästä asiasta: Alicen standardista, jonka asema on rakentunut toistojen, konserttien ja kuulijoiden siihen liittämien elämien kautta. Sen nykyinen johto Spotifyssa on tämän prosessin uusin jälki, ei sen syy.
Viisikymmentä vuotta myöhemmin juna kuuluu yhä kaukaa. Kappale on kulkenut paljon pidemmälle kuin sitä kuunteleva mies.