Hiromi Ohta (太田裕美) menehtyi 12. marraskuuta 2026, 71-vuotiaana. Sony Music kertoi hänen poismenostaan kuusi päivää myöhemmin.
Ohtan nimi yhdistetään aina kappaleeseen “Momen no Handkerchief” (木綿のハンカチーフ), yhteen 1970-luvun japanilaisen popmusiikin tunnetuimmista lauluista. Hänen uransa kertoo kuitenkin paljon muustakin kuin yhdestä laulajasta ja yhdestä suuresta hitistä.
Ohta nousi esiin aikana, jolloin idol-musiikin, kayōkyokun, folkin ja new musicin rajat alkoivat liikkua. Hänellä oli idolin suosio, klassisen laulun koulutus, vahva suhde pianoon ja myös omia sävellyksiä. Yksikään näistä määritelmistä ei yksin riitä kuvaamaan häntä.
Ääni, jonka hyväksyminen vei aikaa
Uta-Netin vuonna 2014 julkaisemassa haastattelussa Ohta muisteli koulutoveria, joka oli kerran sanonut hänen ääntään oudoksi. Huomautus vaikutti pitkään siihen, miten hän itse äänensä koki.
Ohta oli opiskellut klassista laulua, mutta ei tuntenut oopperan sopivan äänelleen. Hän ihaili matalampia ja karheampia ääniä, esimerkiksi Sadea ja Lauryn Hilliä. Vasta myöhemmin hän alkoi arvostaa oman äänensä erityisyyttä: kukaan muu ei kuulostanut samalta.
Ristiriita on kiinnostava. Ääni, josta tuli monille japanilaisille välittömästi tunnistettava, ei aluksi miellyttänyt sen omistajaa.
Ammattimuusikon urakaan ei ollut lapsuudesta asti valmis suunnitelma. Ohta opiskeli musiikkia, liittyi School Mates -ryhmään ja esiintyi vuonna 1973 NHK:n Stage 101 -ohjelmassa. Myöhemmin hän sanoi yksinkertaisesti pitäneensä laulamisesta ja pianonsoitosta sen sijaan, että olisi pienestä pitäen haaveillut tarkasta urasta.
Ensimmäinen single, “Amadare” (雨だれ), ilmestyi marraskuussa 1974. Sen sanoitti Takashi Matsumoto (松本隆) ja sävelsi Kyōhei Tsutsumi (筒美京平). Yhteistyö oli ratkaisevaa Ohtan uran alkuvuosina.
Kaiken muuttanut laulu
“Momen no Handkerchief” julkaistiin ensin joulukuussa 1975 Ohtan kolmannella albumilla Kokoro ga Kaze o Hiita Hi (心が風邪をひいた日). Se äänitettiin tämän jälkeen uudelleen singleksi.
Matsumoto ei kirjoittanut tavallista rakkauslaulua. Teksti rakentuu kahden rakastavaisen vuoropuheluksi heidän etääntyessään toisistaan. Nuori mies muuttaa kaupunkiin ja kirjoittaa uuden elämänsä kiinnostavista asioista. Kotiin jäänyt nainen pyytää jotakin paljon yksinkertaisempaa.
Tsutsumi teki kertomuksesta popkappaleen, ja Ohta lauloi tarinan molemmat puolet. Menestys syntyi kolmen tekijän työstä: Matsumoton sanoituksesta, Tsutsumin sävellyksestä ja Ohtan tulkinnasta.
Ohta muisteli myöhemmin singleversion nauhoitusta varsin arkisesti. Hän muisti ennen kaikkea aiempaa runsaamman sovituksen ja yllätyksensä siitä, että juuri albumin tämä kappale valittiin singleksi.
Laulu voi kasvaa osaksi kokonaisten sukupolvien muistia ilman, että esittäjä osaa ennustaa sitä.
Menestystä seurasivat “Akai High Heels” (赤いハイヒール) vuonna 1976 ja “Kugatsu no Ame” (九月の雨) vuonna 1977. Ohta esiintyi NHK:n Kōhaku Uta Gassen (紅白歌合戦) -ohjelmassa viitenä peräkkäisenä vuonna 1976–1980. Hitit eivät silti kerro koko tarinaa.
Idolin ja lauluntekijän välissä
Jo vuonna 1975 ilmestyneellä esikoisalbumilla Magokoro (まごころ) oli kaksi kappaletta, joihin Ohta oli kirjoittanut sekä sanat että sävelen: “Hitorigoto” (ひとりごと) ja “Gray & Blue” (グレー&ブルー).
Laulujen tekeminen ei siis tullut hänen elämäänsä vasta suuren läpimurron jälkeen.
Vähitellen albumeista tuli yhä tärkeämpi osa uraansa. Mora-palvelun retrospektiivisessä haastattelussa hänen entinen tuottajansa Ryūzō Shirakawa (白川隆三) kertoi, että tavoitteena oli vähentää riippuvuutta yksittäisistä hiteistä ja kehittää Ohtan musiikillista identiteettiä lähemmäksi new musicia. Samalla haluttiin rakentaa pidempi ura kuin idol-tähdille yleensä oli tarjolla.
Ohtan oma sävellys “Garasu no Sedai” (ガラスの世代) julkaistiin singlenä vuonna 1979. Seuraavana vuonna hän levytti “Saraba Siberia Tetsudō” (さらばシベリア鉄道) -kappaleen, jonka sanoitti Matsumoto ja sävelsi Eiichi Ohtaki (大瀧詠一).
Shirakawa kertoi Ohtakin soittaneen studiosta ja esitelleen kappaleen puhelimen kautta. Ohtan versio ilmestyi 1980 Mitsuo Hagitan (萩田光雄) sovittamana. Ohtaki levytti myös oman versionsa albumille A Long Vacation.
Kyse oli jälleen Japanin pophistoriaan vaikuttaneiden muusikoiden yhteistyöstä, mutta Ohta ei ollut enää vain muiden luomusten tulkitsija. Hän rakensi omaa paikkaansa niiden rinnalle.
Ura jatkoi muuttumistaan
Vuonna 1982 Ohta piti tauon ja vietti aikaa New Yorkissa. Hän palasi myöhemmin musiikin pariin, ja live-esiintymiset nousivat jälleen tärkeään asemaan 1990-luvun alussa.
Vuonna 1998 hän sävelsi ja sanoitti “Boku wa Kimi no Namida” (僕は君の涙), joka esitettiin NHK:n Minna no Uta (みんなのうた) -ohjelmassa. Vuodesta 2004 lähtien hän esiintyi Shōzō Isen (伊勢正三) ja Masumi Ōnon (大野真澄) kanssa akustisessa Nagomīzu (なごみーず) -triossa.
Yhteys uran alkuvuosien säveltäjiin säilyi. Vuoden 2014 tutumikko oli kunnianosoitus Kyōhei Tsutsumille.
Vuonna 2019 ilmestynyt 45-vuotisjuhla-albumi Hiromi☆Deluxe (ヒロミ☆デラックス) ei ollut pelkkä nostalginen kooste. Mukana oli uusien “Momen no Handkerchief” - ja “Saraba Siberia Tetsudō” -versioiden lisäksi Hyadainin (ヒャダイン) tuottamaa uutta musiikkia sekä Ohtan itse kirjoittama ja säveltämä “Sakurazukiyo” (桜月夜).
Hän olisi voinut luottaa vanhoihin menestyksiinsä. Sen sijaan hän teki edelleen uusia lauluja.
Mitä jää jäljelle
Olisi liioittelua sanoa Hiromi Ohtan rikkoneen kaikki musiikin säännöt. Hänen uraansa muovasivat merkittävät sanoittajat, säveltäjät, sovittajat ja tuottajat. Heidän osuutensa ansaitsee tunnustuksen siinä missä Ohtankin.
Ohtan omaleimaisuus löytyi tavasta liikkua luontevasti erillisinä pidettyjen perinteiden välillä: idol, joka ei hylännyt pianoa; tulkitsija, joka myös sävelsi; tuttu ääni, joka ei jäänyt varhaisten hittien vangiksi.
Haastatteluissa hän antoi tunnustusta yhteistyökumppaneilleen, nauroi omille epävarmuuksilleen ja suhtautui musiikkiin uteliaasti. Hän ei yrittänyt tehdä elämästään sankaritarinaa.
Ääni, jota hänen oli ollut vaikea hyväksyä, yhdisti lopulta yli viiden vuosikymmenen lauluja.
“Momen no Handkerchief” on erinomainen aloituspaikka Hiromi Ohtan musiikkiin tutustuvalle.
Siihen ei kuitenkaan kannata pysähtyä.




