Olen ollut tekemisissä japanilaisen musiikin kanssa yli 25 vuotta, ja lähes yhtä kauan minua on askarruttanut yksi asia.
Videotervehdys.
Tiedät kyllä, millainen.
Artisti seisoo täysin valkoisen seinän edessä. Ympärillä ei ole mitään. Kamera pysyy paikallaan. Valaistus on neutraali. Joskus esiintyjä näyttää hieman vaivaantuneelta.
”Hei, me olemme…”
Ja joka kerta pieni ääni päässäni sanoo:
Räpäyttäkää kahdesti, jos tarvitsette apua.
Ymmärrän ajatuksen. Neutraali tausta ei vie huomiota. Kuvaan ei päädy vahingossa ylimääräisiä tuotemerkkejä, ja samaa videota voi käyttää melkein missä vain.
Se on käytännöllistä. Turvallista. Kukaan ei ainakaan valita tapetista.
Neutraaliuskin on kulttuurisidonnaista.
Se, mikä yhdessä maassa näyttää siistiltä ja ammattimaiselta, voi kertoa toisessa aivan muuta. Ulkomaiselle katsojalle tyhjä huone, liikkumaton rajaus ja vakava esiintyminen voivat muistuttaa vähemmän artistin erityistervehdystä ja enemmän videota, jolla todistetaan hänen olevan edelleen elossa.
Liioittelen.
Mutta vain vähän.
Eikä minua oikeastaan häiritse valkoinen seinä. Minua häiritsee se, mitä sen edessä olevalle artistille tapahtuu.
Olen nähnyt muusikoita, jotka ilmaisevat itseään musiikissaan täysin luontevasti mutta jäykistyvät kummallisesti, kun heidän pitää sanoa muutama lause kameralle. Persoonallisuus katoaa muodon taakse, jonka tarkoitus on oletettavasti juuri antaa heille mahdollisuus puhua yleisölleen suoraan.
Se on harmi etenkin silloin, kun video on suunnattu ihmisille, jotka ehkä näkevät artistin ensimmäistä kertaa.
Toivoisin japanilaisten levy-yhtiöiden ja management-tiimien pohtivan tätä useammin, kun ne valmistavat materiaalia kansainväliselle yleisölle: lokalisointi ei tarkoita pelkkää sanojen kääntämistä.
Myös kuvat tarvitsevat käännöksen.
Sama koskee lehdistökuvia, artistiesittelyjä, haastatteluja ja tapaa, jolla tiedot annetaan ulkomaiselle medialle. Japanissa täysin hyväksyttävä mainosmuoto ei välttämättä herätä samaa vaikutelmaa Ranskassa, Brasiliassa tai muualla.
Enkä todellakaan tarkoita, että japanilaisten artistien pitäisi matkia länsimaisia artisteja. Sehän veisi koko ajatuksen harhaan.
Tarkoitus on antaa heidän oman persoonallisuutensa välittyä paremmin rajojen yli.
Kuvatkaa heitä paikassa, jossa he tuntevat olonsa mukavaksi. Harjoitustilassa, äänitysstudiossa, keikan takahuoneessa. Paikassa, joka kuuluu heidän maailmaansa. Antakaa heidän liikkua, nauraa, epäröidä tai sanoa jotain odottamatonta. Antakaa heidän puhua muustakin kuin tutusta, ulkoa opetellusta tervehdyksestä.
Videon ei tarvitse olla kallis tai monimutkainen. Sen pitäisi vain tuntua siltä, että kuvassa olevat ihmiset saavat olla omia itsejään.
Valkoinen seinä ei ole tehnyt mitään väärää.
Mutta 25 vuoden jälkeen se taitaa ansaita tauon.